Haluamme Staran kanssa palata vielä muistelemaan kotimatkaamme, sillä se oli monivaiheinen reissu se. Näin viikon verran kotioloista nauttineina matkan rasitukset ovat muisto vain ja on varaa jo vähän nostalgiointiinkin!
Viime viikon keskiviikkona heräilin aamulla ysin aikoihin, jotta ehdin syödä ja laittaa kaiken lopullisesti kuntoon matkaa varten. Pakkaaminen oli helppoa, sillä kämppä piti vain pakata täysin tyhjäksi, mutta laukut tuntuivat uhkaavan raskailta jo siinä vaiheessa, kun otin avaimeni ja lähdin raahautumaan kampuksen respaan, jonne palautin avaimen. Pihalla törmäsin kahteen kaveriini ja he kokeilivat matkalaukkuani, joka sisälsi logistisista syistä myös käsimatkatavarani (sen lisäksi mukana oli täyteenahdettu rinkka). "Mitä täällä on? Miksi raahaat jääkaapin mukanasi kotiin?!" Tässä vaiheessa vitsi jopa nauratti, sillä kotimaassa tiesin jääkaappien odottavan! "Joo, ja sen lisäksi siellä on kiviä!" Sanoin myös purkavani osan tavaroista lentoa varten ulos, läppärin ja sen sellaiset. "Ehkä kannattaa ottaa ne kivet myös." Jep, pidän mielessä.
Dia oli ihanasti lupautunut edellisenä iltana tulemaan mukaani asemalle, joten pakkauduimme yhdessä ratikkaan ja köröttelimme keskustan läpi. Dia olisi halunnut auttaa laukun kanssa, mutta sanoin, ettei tarvitse, kun ei hän edes jaksanut nostaa sitä. "It's not 20 kilos, it's maybe 50 or so!" Koska saavuimme asemalle hyvissä ajoin, Dia tarjoutui ostamaan minulle kahviosta välipalaa. Kösi Dia! <3 Oli kiva viettää vielä hetki yhdessä ennen kuin Dia raahasi apunani laukut junaan, jossa ystävällinen miekkonen tarjoutui nostamaan matkikseni laukkuhyllylle. Kuinka ihanaa avuliaisuutta!
Junamatka Pariisiin sujui jouhevasti ja rennosti, päätin pitää kiinni step-by-step -asenteesta ja olla ajattelematta metromatkaa lentokenttäbussille ja kentälle. Ja hissejä päätin käyttää aina kuin mahdollista! Niinpä kun aloitin Saint Lazaren asemmalla raahautumisen metroon bongasin lähimmän hissin ja laskeuduin sillä metrokerrokseen. Portaita tuntuu aina ilmestyvän metroihin juuri silloin, kun on paljon kantamuksia, mutta pitkillä käytävillä ja liukuportaissa kulkeminen oli aika mukavaa, niitä fiilistelin jokaisen askelman edestä. Ja jälleen eräässä portaikossa luokseni ilmestyi mies: "Tarvitsetko apua?" Kanniskelun lomassa hän alkoi jutella minulle englanniksi ja kysyi, olenko ensimmäistä kertaa Pariisissa. Sen jälkeen hän kysyi, mistä olen kotoisin, ja taisin yhteyskatkoksen vuoksi jäädä hänelle mieleen englantilaisena, vaikken niin kyllä sanonut. No, England tai Finland, whatever! Onhan ne aika lähellä toisiaan, kolmen kirjaimen ero ei ole paljon.
Metromatkaan sisältyi yksi vaihto, mutta kun tiesin, että koko ajan olen lähempänä Denfert-Rochereaun asemaa, löysin jostain lisäenergiaa ja päätin pysytellä hyvällä ja energisellä tuulella. Viimeiset portaat metrotunnelista kävelin raahaten matkalaukkua, ihan sama, vaikka se kolisisi portaissa, ei siellä mitään särkyvää ole. Viiden tunnin matkustuksen jälkeen pääsin sitten jo bussiin, jolla kruisailin suoraan Orlyn kentälle. Onneksi kyseessä oli tuttu kenttä, jolta lähtemisessä oli ympyrän sulkeutumisen tuntua, sinne kun tulin juuri syksylläkin.
Olin kentällä hyvissä ajoin, n. 2,5 tuntia ennen koneen lähtöaikaa, joten ehdin hyvin hoitaa laukkushow'n ennen check-iniä (joka piti hoitaa ihan virkailijalla, sitä ei voinut tehdä automaatilla). Menin siis hieman sivummalle, leväytin laukkuni auki ja aloin kasata käsimatkatavaroitani reppuun. Päätin sulloa sen niin täyteen kuin mahdollista ja toivoa, että painorajat eivät pauku rikki. "Vielä nämä lenkkarit reppuun, eiköhän se ole siinä." Mallailin laukkua kädessäni, tässä vaiheessa se alkoi tuntua jo inhimilliseltä, "toivotaan, että läpi menee"! Sitten suunnistin oikealle lähtöselvitystiskille, jolla olikin jo Suomeen matkaavien jonoa. Selkäni takaa kuulin suomeksi kysymyksen: "Pitäisikö nämä laukut punnita?" Joo, pitäisi. Kun ihan lähettyvillä oli vaaka, päätin mennä sen kautta. Sekä uteliaisuudesta, jotta voisin brassailla kanniskeluponnisteluillani, että välttääkseni ikävät säädöt selvityksessä. Ensin rinkka: hyvin menee, 11,6 kg. Sitten matkalaukku. Ja tadaa, tasan 20,0kg! Kysykää minua, jos tarvitsette vaakaa! Repun painon ollessa kevyet 6,7 kg kaikki oli siis kunnossa. Selvitys oli jonosta huolimatta nopeasti ohi ja pääsin etiäpäin. Menin saman tien turvatarkastukseen, jossa boarding passini ei meinannut toimia, mutta virkailija havaitsi vian olevan lukijalaitteessa, joten ei hätää, olin matkakelpoinen edelleen. Staratsukin pääsi salamatkustamaan ongelmitta, joten tässä vaiheessa olimme jo selvillä vesillä. Ennen lentoa hörpin automaattikahvia, mussutin eväitä ja ostin pari tuliaista, joista toiseen Stara iski hieman silmänsä. Univormu sen tekee...
Boardaus alkoi hieman odotettua myöhemmin, mutta koneeseen pakkauduimme rivakasti henkilökunnan uhkailtua, että lähtö viistyy tunnilla, jos emme ehdi annetun ajan sisällä valmiiksi. Suomalainen kapteeni toivotti meidät tervetulleiksi ja koneen noustessa tuli kevyt ja vapaa olo; seuraavan kerran alas vasta kotona! Matka meni rennosti ja mukavasti, tässä vaiheessa saatoin jo todeta olevani voittaja.
Kone laskeutui puoli tuntia etuajassa Helsinkiin ja minä lähdin etsiskelemään matkatavarahihnaa. Selviydyttäni loistavasti suurkaupungissa eksyin hetkeksi Helsinki-Vantaalle ja mietin, mistä uloskäynnistä minun pitikään mennä, ykkösestä vai kakkosesta, a:sta vai b:stä. Kysyin jo lennolla olleelta vierustoveriltanikin, mistä saisinkaan laukkuni, ja totesin kävelleeni porttini ohi. Tyhjillä käytävillä haahuilun jälkeen löysin kuin löysinkin oikeaan paikkaan ja menin odottelemaan laukkujani. Majapaikka oli yöksi tiedossa Helsingistä ja soitettuani majatalon isännälle hän kehotti ottamaan taksin. Huipensimme siis 12-tuntisen matkamme Staran kanssa reteästi loikkaamalla mustaan Mersuun, jolla kruisailimme pimeässä kevätillassa Suomea fiilistellen. Nahkapenkki tuntui mahtavalta luksukselta, tällaiseen matkaamiseen voisi tottua!
Perillä kuittasin vielä Dialle turvallisen paluuni Suomenmaalle ja nautiskelin hartaudella iltapalan, ruisleipää, maitoa, suklaata ja Laitilan limpparia, nam! Isäntäni piti hyvää huolta voinnistani ja tuntui mahtavalta saada kunnon suihku koko päivän hikoilun jäljiltä. Seuraavanä päivänä heräsin lihakset jumissa, lieneekö johtunut kantamisesta vai yöllisistä punnerruskilpailuista...
Torstaina fiilistelin kaunista aurinkoista päivää ja mietin, että sitähän voisi vielä vaikka joskus helsinkiläistyä. Pariisin jälkeen pehmeä laskeutuminen Suomen kyläyhteisöön tuntui hyvältä ennen kehä kolmosen ulkopuolelle siirtymistä. Suomen liput liehuivat joka puolella ja tunsin oloni hyvin isänmaalliseksi. Oi maani Suomi! Ruisleivät ja jääkaapit!
torstai 16. toukokuuta 2013
tiistai 7. toukokuuta 2013
Mitä tänne jää?
Staratsun kanssa jo mietimme, mitä tänne jää, kun lähdemme täältä. Se päivä ei ole vielä tänään, mutta huomenna kuitenkin. Iltapäivällä aloitamme reissumme kohti Pariisia ja siellä sitten lentokentälle, illalla lähtee lentomme kohti Suomea. Himaan, olemaan siellä!
Viimeksi kuluneet puolitoista viikkoa olemme olleet enemmän tai vähemmän reissussa, joten loppuajat ovat kuluneet laadukkaassa suomalaisseurassa ja nyt pari päivää olen pakkaillut ja siivonnut, armottomasti. Pestyäni kaiken kahteen kertaan femme de menage oli tyytyväinen kädenjälkeeni ja sain kämppätarkastuksen läpi. Nyt ikkunatkin hohtavat puhtauttaan, ja luulen, että kämppä on priimampi kuin tullessani konsanaan. Kamatkin alkavat olla jo aika pitkälti kasassa, ja vaikken ole ostanut täällä paljon mitään, laukut näyttävät jokseenkin läskeiltä. Tavaraa on kaksi isoa laukkua ja käsimatkis pitää ottaa vielä erikseen koneeseen, jotta läppäri pääsee myös turvallisesti kotiin. Huomenna on siis tiedossa armotonta roudaamista, jotta kaikki saadaan lentokentälle. Mutta kotona odottaa vohvelien ja tuoreen kahvin tuoksu, sen voimalla!
Täällä on jo aika kesäinen fiilis, ainakin jos ajatellaan Suomen keskimääräistä kesää. Kotona päässemme fiilistelemään vielä keväistä ilmaa ja seuraamaan kesän saapumista, vähän niin kuin toiseen otteeseen tänä vuonna. Täällä onnistuin jo polttamaan itseäni, huhtikuun aurinko on vaan niin petollinen etelässä. Naamassani on pesukarhumaiset valkoiset rajat silmien ympärillä, kiitos silmälasien, ja kädessä menee hupparin hihan rajat. Ei aurinkoa minulle enää, kiitos! Onneksi Suomessa ei ole näin petollista kuin ehkä keskikesän pahimpien aurinkoisten hellepäivien aikaan keskipäivällä, jos niitä sattuu olemaan.
Koulu loppui jo jokin aika sitten ja viimeinen tentti oli viime viikolla, joten täällä on saanut lomaillakin. Mihinkään erityiseen nostalgiointiin tässä ei kuitenkaan taida olla tarvetta, on kiva lähteä kotiin, siellä on kuitenkin kaikki minun tavarat ja tuttu haju, vaikkei verstasta olekaan. Ja tietty odotan innolla jääkaapin jälleennäkemistä, ja toimiva netti, miltä se mahtaakaan tuntua! Kun pääsee netin valtaväylille 24/7 ilman keskeytyksiä. Wou! Myös pussilakanat, kahvinkeitin ja ruisleipä herättänevät jonkin aikaa uutuudenviehätyksen tunteita. Ja telkkari, mitähän sieltä tulee?
Tänä iltana taidan vielä nähdä vähän ihmisiä ja koitan saada nukuttua sen verran, että jaksan toikkaroida kotiin asti. Onneksi matkalaukussa on pyörät alla ja rinkkaa kelpaa kannella. Ja ainakin saamme matkustaa fiiliksellä: huomenna on toisen maailmansodan voiton juhlapäivä. Sen voisi sanoa huipentavan myös kokemamme sotakulttuurielämän, tiedämmehän tosiaan maailmansodista ja Normandiasta kaiken tietämisen arvoisen. "Sä tsiigaat voittajaa!" Matkustajan motto, tavaroihinsa hukkuvan vaihtarin motto!
Viimeksi kuluneet puolitoista viikkoa olemme olleet enemmän tai vähemmän reissussa, joten loppuajat ovat kuluneet laadukkaassa suomalaisseurassa ja nyt pari päivää olen pakkaillut ja siivonnut, armottomasti. Pestyäni kaiken kahteen kertaan femme de menage oli tyytyväinen kädenjälkeeni ja sain kämppätarkastuksen läpi. Nyt ikkunatkin hohtavat puhtauttaan, ja luulen, että kämppä on priimampi kuin tullessani konsanaan. Kamatkin alkavat olla jo aika pitkälti kasassa, ja vaikken ole ostanut täällä paljon mitään, laukut näyttävät jokseenkin läskeiltä. Tavaraa on kaksi isoa laukkua ja käsimatkis pitää ottaa vielä erikseen koneeseen, jotta läppäri pääsee myös turvallisesti kotiin. Huomenna on siis tiedossa armotonta roudaamista, jotta kaikki saadaan lentokentälle. Mutta kotona odottaa vohvelien ja tuoreen kahvin tuoksu, sen voimalla!
Täällä on jo aika kesäinen fiilis, ainakin jos ajatellaan Suomen keskimääräistä kesää. Kotona päässemme fiilistelemään vielä keväistä ilmaa ja seuraamaan kesän saapumista, vähän niin kuin toiseen otteeseen tänä vuonna. Täällä onnistuin jo polttamaan itseäni, huhtikuun aurinko on vaan niin petollinen etelässä. Naamassani on pesukarhumaiset valkoiset rajat silmien ympärillä, kiitos silmälasien, ja kädessä menee hupparin hihan rajat. Ei aurinkoa minulle enää, kiitos! Onneksi Suomessa ei ole näin petollista kuin ehkä keskikesän pahimpien aurinkoisten hellepäivien aikaan keskipäivällä, jos niitä sattuu olemaan.
Koulu loppui jo jokin aika sitten ja viimeinen tentti oli viime viikolla, joten täällä on saanut lomaillakin. Mihinkään erityiseen nostalgiointiin tässä ei kuitenkaan taida olla tarvetta, on kiva lähteä kotiin, siellä on kuitenkin kaikki minun tavarat ja tuttu haju, vaikkei verstasta olekaan. Ja tietty odotan innolla jääkaapin jälleennäkemistä, ja toimiva netti, miltä se mahtaakaan tuntua! Kun pääsee netin valtaväylille 24/7 ilman keskeytyksiä. Wou! Myös pussilakanat, kahvinkeitin ja ruisleipä herättänevät jonkin aikaa uutuudenviehätyksen tunteita. Ja telkkari, mitähän sieltä tulee?
Tänä iltana taidan vielä nähdä vähän ihmisiä ja koitan saada nukuttua sen verran, että jaksan toikkaroida kotiin asti. Onneksi matkalaukussa on pyörät alla ja rinkkaa kelpaa kannella. Ja ainakin saamme matkustaa fiiliksellä: huomenna on toisen maailmansodan voiton juhlapäivä. Sen voisi sanoa huipentavan myös kokemamme sotakulttuurielämän, tiedämmehän tosiaan maailmansodista ja Normandiasta kaiken tietämisen arvoisen. "Sä tsiigaat voittajaa!" Matkustajan motto, tavaroihinsa hukkuvan vaihtarin motto!
torstai 18. huhtikuuta 2013
Tuhlaajapojan ökymeininkiä
Viime sunnuntaina loikkasimme jälleen kerran bussiin ja suuntasimme keväiselle ekskursiolle vanhan tutun oppaamme kanssa. Tällä kertaa matka kävi kohti Versailles'ta. Siis ihan Ranskan, ei Lapuan. Tarkemmin sanoen vierailimme siis kuuluisassa palatsissa, joka kuului mm. Aurinkokuninkaalle. Siis Ranskan Aurinkokuninkaalle, ei Juhani Tammiselle. Versailles sijaitsee Pariisista lounaaseen, ja matka taittui sinne bussilla n. 2,5 tunnissa. Kukko kiekui kuuden aikoihin, mikä tuntui suolaiselta, sillä olin hengaillut edellisenä iltana Iinatsun luona ja kotiutunut sieltä siinä karkeasti arvioiden viiden aikaan. Mutta koska saimme vielä viettää laatuaikaa yhdessä, katsella Colin Firthiä ja maistella ranskalaisia herkkuja kuten Camembertiä, eihän sitä voinut jättää kesken. Kyllä yksi päivä Versailles'n ihmemaassa aina menee, oli kuosi mikä hyvänsä. Lohdutin itseäni ajatuksella, ettei sentään tarvinnut Lapualle asti lähteä.
Päivästä luvattiin lämmintä ja sitä siitä tosiaan tuli, kuin parhaimpina Suomen kesäpäivinä. Ilma oli kuin linnunmaitoa, onneksi olin varautunut nestetankkaukseen. Aurinkolasit kuitenkin olivat jääneet kotiin, mikä aiheutti valoherkälle allekirjoittaneelle pitkin päivää aivastuskohtauksia. Sisäänpääsy palatsin alueelle oli pieni antikliimaksi, oppaamme hävisi ihmisvilinään ja palloilimme keskellä linnan edustan aukiota vaihtarijoukkiolla ja mietimme, minne pitää mennä, mistä pitää hankkia lippu ja pitääkö meidän tosiaan mennä tuon kolmesataa metriä pitkän jonon päähän. Pienen sähellyksen, harhailun ja jonon ohi kävelyn jälkeen pääsimme sitten sisään, samaan tapaan maksutta kuin Louvreenkin. Nuorena kannattaa matkustaa! Ensitöikseni vierailin vessassa ja sitten aloitimme maisemien ihailun.
Alkajaisiksi suuntasimme puutarhan puolelle, mikä oli hyvä ratkaisu, sillä sinne piti ostaa lippu erikseen, ja tässä vaiheessa aamupäivää jonot olivat vielä lyhyitä, toisin kuin parin tunnin päästä iltapäivällä. Pian siis olimme jo puutarhassa ja se olikin sitten paikka erikseen. Maisema avautui mäeltä suunnilleen tällaisena:
Wikipedian tietopankista voi lukea tarkemminkin tietoa alueesta, mutta tärkeimpänä voi mainita, että puutarha on iso. Massiivinen. Mammuttinen. Mittaamaton. Tosin vain kielikuvan tasolla, sillä Wiki väittää, että sen mitta olisi about 1070 hehtaaria. Vaikka käpsimme siellä useamman tunnin kuuden tunnin visiittimme aikana, emme tosiaankaan ehtineet nähdä kaikkea ja kaikkia yksityiskohtia ja sopukoita, joita sieltä olisi löytynyt. Keskitimme huomiomme suihkulähteisiin, antiikin mytologioiden hahmoja kuvaaviin marmoripatsaisiin ja ihmisten bongailuun, sillä turisteja piisasi kuin meren mutaa ja puiston maksuttomassa osassa oli myös paljon kesäfiilikseen heittäytyneitä lenkkeilijöitä.
Kuuma päivä vaati veronsa, ja linnakierroksen teimme aika nopeasti. Siihen mahtui lukuisia taideteoksia, historiaa, koristeita, ökymeininkiä ja kaikkea mitä nyt voi uskoa saadun aikaan linnaan, joka nielaisi aikoinaan mitä ilmeisimmin sievoisen summan valtion kassasta. Kuuluisiin tiloihin kuuluu mm. arkkitehti Jules Hardouin-Mansartin Pielisali, joka oli kieltämättä aika The King -tyylinen.
Käytävät olivat pitkiä kuin Tauno Muikun lukaalissa konsanaan.
Iltapäivän huipensi kevään ensimmäiset jädepallot, jotka nautimme biosorbettien muodossa. Kuvia ei valitettavasti ole, sillä jos olisi alkanut säätää kameran kanssa, jäde olisi sulanut käsille. Mutta herkkua se oli ja viilensi samalla mukavasti oloa.
Päivä päättyi iltapäivällä viiden aikoihin, kun lähdimme kruisailemaan takaisin Caeniin. Tässä vaiheessa valvominen vaati jo veronsa ja koomasin autuaana bussissa. Tiivistettynä voi kuitenkin sanoa, että reissu oli ehdottomasti reissun ja vaikka toisenkin arvoinen, sen verran prameat puitteet oli kyseessä. Staratsu sai ideoita tulevan palatsinsa sisustukseen ja minä fiilistelin kesäkuumaa, joka toi mieleen Suomen kesän ja suomalaisromanttiset maisemat. Suomen hitaasti edennyttä kevättä ajatellessa on oikein mukavaa naatiskella lämpimistä säistä ja auringosta ja eläytyä kesätunnelmiin. Järvimaisemat ja metsät kangastelevat jo vahvasti mielessämme. Rillauskesää odotellessa!
Päivästä luvattiin lämmintä ja sitä siitä tosiaan tuli, kuin parhaimpina Suomen kesäpäivinä. Ilma oli kuin linnunmaitoa, onneksi olin varautunut nestetankkaukseen. Aurinkolasit kuitenkin olivat jääneet kotiin, mikä aiheutti valoherkälle allekirjoittaneelle pitkin päivää aivastuskohtauksia. Sisäänpääsy palatsin alueelle oli pieni antikliimaksi, oppaamme hävisi ihmisvilinään ja palloilimme keskellä linnan edustan aukiota vaihtarijoukkiolla ja mietimme, minne pitää mennä, mistä pitää hankkia lippu ja pitääkö meidän tosiaan mennä tuon kolmesataa metriä pitkän jonon päähän. Pienen sähellyksen, harhailun ja jonon ohi kävelyn jälkeen pääsimme sitten sisään, samaan tapaan maksutta kuin Louvreenkin. Nuorena kannattaa matkustaa! Ensitöikseni vierailin vessassa ja sitten aloitimme maisemien ihailun.
Alkajaisiksi suuntasimme puutarhan puolelle, mikä oli hyvä ratkaisu, sillä sinne piti ostaa lippu erikseen, ja tässä vaiheessa aamupäivää jonot olivat vielä lyhyitä, toisin kuin parin tunnin päästä iltapäivällä. Pian siis olimme jo puutarhassa ja se olikin sitten paikka erikseen. Maisema avautui mäeltä suunnilleen tällaisena:
Wikipedian tietopankista voi lukea tarkemminkin tietoa alueesta, mutta tärkeimpänä voi mainita, että puutarha on iso. Massiivinen. Mammuttinen. Mittaamaton. Tosin vain kielikuvan tasolla, sillä Wiki väittää, että sen mitta olisi about 1070 hehtaaria. Vaikka käpsimme siellä useamman tunnin kuuden tunnin visiittimme aikana, emme tosiaankaan ehtineet nähdä kaikkea ja kaikkia yksityiskohtia ja sopukoita, joita sieltä olisi löytynyt. Keskitimme huomiomme suihkulähteisiin, antiikin mytologioiden hahmoja kuvaaviin marmoripatsaisiin ja ihmisten bongailuun, sillä turisteja piisasi kuin meren mutaa ja puiston maksuttomassa osassa oli myös paljon kesäfiilikseen heittäytyneitä lenkkeilijöitä.
Kuuma päivä vaati veronsa, ja linnakierroksen teimme aika nopeasti. Siihen mahtui lukuisia taideteoksia, historiaa, koristeita, ökymeininkiä ja kaikkea mitä nyt voi uskoa saadun aikaan linnaan, joka nielaisi aikoinaan mitä ilmeisimmin sievoisen summan valtion kassasta. Kuuluisiin tiloihin kuuluu mm. arkkitehti Jules Hardouin-Mansartin Pielisali, joka oli kieltämättä aika The King -tyylinen.
Käytävät olivat pitkiä kuin Tauno Muikun lukaalissa konsanaan.
Iltapäivän huipensi kevään ensimmäiset jädepallot, jotka nautimme biosorbettien muodossa. Kuvia ei valitettavasti ole, sillä jos olisi alkanut säätää kameran kanssa, jäde olisi sulanut käsille. Mutta herkkua se oli ja viilensi samalla mukavasti oloa.
Päivä päättyi iltapäivällä viiden aikoihin, kun lähdimme kruisailemaan takaisin Caeniin. Tässä vaiheessa valvominen vaati jo veronsa ja koomasin autuaana bussissa. Tiivistettynä voi kuitenkin sanoa, että reissu oli ehdottomasti reissun ja vaikka toisenkin arvoinen, sen verran prameat puitteet oli kyseessä. Staratsu sai ideoita tulevan palatsinsa sisustukseen ja minä fiilistelin kesäkuumaa, joka toi mieleen Suomen kesän ja suomalaisromanttiset maisemat. Suomen hitaasti edennyttä kevättä ajatellessa on oikein mukavaa naatiskella lämpimistä säistä ja auringosta ja eläytyä kesätunnelmiin. Järvimaisemat ja metsät kangastelevat jo vahvasti mielessämme. Rillauskesää odotellessa!
Unkarilainen ilta
Unkari on ollut yksi kuluneen vuoden teemoista, kiitos Dian. Olen oppinut paljon kieltä ja kuullut yksityiskohtaisia juttuja Unkarista ja sikäläisestä kulttuurista. Suomen ja unkarin sukulaisuutta on tullut myös pohdittua paljon, vaikka kauaksi kielinä onkin ajauduttu. Mutta samoissa alkulähteissä kahlataan!
Viime viikon torstaina Dia pyysi minua mukaan unkarilaiseen seuraan, jonka kanssa suuntasimme eräänlaiseen pelitapahtumaan, La nuit du jeu:hun. Neljän unkarilaisen ja yhden suomalaisen voimin kruisailimme Le Gargöön, joka on jonkinlainen tapahtumapaikka täällä, minulle se oli uusi tuttavuus, kaiketi siellä järjestetään mm. erinäisiä tapahtumia, kuten vaikkapa tämä peli-ilta tällä kertaa. Postilaatikkooni tullut mainos kertoi, että siellä voisi pelata niin seura- ja lautapelejä kuin roolipelejä ja pokeriakin. Viimeksi mainittu kiinnostaa minua ilmiönä, mutta kun toistaiseksi olen pelannut sitä vain tulitikkupanoksilla, päätin olla harhautumatta pokeripöytien ääreen. All in -asenne ja amatöörin taidot saattavat olla tuhoisa kombinaatio. Vaikka uskonkin, että kun on paikka, pitää laittaa, riskillä vaan! No, ehkä ensi kerralla, jospa aloitan harrastuksen joskus Suomessa, jotta voin edes teoreettisesti pysyä kärryillä säännöistä. Vaikka onko niillä niin väliä, jos vaan omistaa tyylikkäät aurinkolasit, osaa tilata katu-uskottavasti juomia ja kykenee tilanteessa kuin tilanteessa pitämään pokerinaamansa? Niillähän se Bondikin aina pärjää!
Iltaan sisältyi kaksi salillista peliharrastajia, joista ainakin osa oli epäilemättä elämäntapapelureita: "Tämä on geek-taivas", kuten eräs meistä kommentoi nähdessämme larppaajia ja ties mitä tyyppejä, joita en osaa edes luokitella sen tarkemmin, koska en kovin tarkkaan tunne pelikulttuuria. Shakkeilijoita oli myös useamman pöydän verran. Me valitsimme helpohkoja pelejä, joiden pelaaminen onnistui kielisekasotkusta huolimatta. Kun kokoontuu Ranskassa joukkiolla, jossa yksi ei ymmärrä unkaria, toinen ei osaa ranskaa ja kolmas ei hallitse englantia, on kaaoksen ainekset huolellisesti kasassa. Mutta kielitaitoisina kansainvälisinä ihmisinä luovimme sujuvasti ja pelailu oli kaksin verroin hauskempaa! Erityisesti hilpeyttä herätti peli, jonka oleellisin osa tämän tarinan kannalta oli se, että siinä piti olla nopea ja nimetä korteissa olleita esineitä ja asioita. Sen pelaaminen oli erityisen hauskaa kielisekamelskalla, ja hilpeintä taisi olla minun hihkumani suomenkieliset sanat: "Puu! Huulet! Hämähäkinseitti! Tuo ihme örkki!" Välillä puhuin myös unkaria, josta olen oppinut jo vähintään alkeet, ainakin kissan, koiran, jään ja veden osasin sanoa. Muille opetin sanan omena. Peli oli tarkoitettu ehkä n. 5-vuotiaille, mutta me pelasimme ihan onnessamme monta kierrosta. "Vielä kerran, jooko!"
Iltaa jatkoimme Embuscaden parissa, ja oli hauskaa tutustua uusiin ihmisiin, joiden taustalta paljastui jälleen kerran ihmeellisiä juttuja. Kuulin, että yksi seurueemme jäsenistä on ammatiltaan pelle, ja kysyin aiheesta häneltä peli-illan jälkeen lisää. Paljastui, että hän ei suinkaan ollut mikään punanenäinen kermakakkuhermanni, vaan koulutuksen käynyt ilmapallotaidetta tuottava ammattitaiteilija. Hän oli tullut tänne töihin, ohjelmassa oli kuulemma mm. kaksimetrisen Hämähäkkimiehen luominen. Isoihin tuotoksiinsa hän arvioi menevän palloja yhteensä n. 100 euron edestä; se on aika monta palloa se. Huimaa. Dia nauroi päin naamaani, kun sanoin, etten tiennyt, että tuollaista ammattia voi olla olemassakaan. No, tiesin kyllä, että taikurit tekevät ilmapalloista puudeleita ja papukaijoja, mutta että joku tekee niitä ammatikseen ja tuolla mittakaavalla, wou! Viettämämme illan myötä maailmankuvani laajeni siis vähintään muutaman sadan ilmapallon tilavuuden verran, ja kytemään jäi ajatus, että jos pokeriammattilaisen urani ei sittenkään urkene, ehkä voisin kokeilla ilmapalloja... Miksi en aikaisemmin tullut ajatelleeksi?!
Viime viikon torstaina Dia pyysi minua mukaan unkarilaiseen seuraan, jonka kanssa suuntasimme eräänlaiseen pelitapahtumaan, La nuit du jeu:hun. Neljän unkarilaisen ja yhden suomalaisen voimin kruisailimme Le Gargöön, joka on jonkinlainen tapahtumapaikka täällä, minulle se oli uusi tuttavuus, kaiketi siellä järjestetään mm. erinäisiä tapahtumia, kuten vaikkapa tämä peli-ilta tällä kertaa. Postilaatikkooni tullut mainos kertoi, että siellä voisi pelata niin seura- ja lautapelejä kuin roolipelejä ja pokeriakin. Viimeksi mainittu kiinnostaa minua ilmiönä, mutta kun toistaiseksi olen pelannut sitä vain tulitikkupanoksilla, päätin olla harhautumatta pokeripöytien ääreen. All in -asenne ja amatöörin taidot saattavat olla tuhoisa kombinaatio. Vaikka uskonkin, että kun on paikka, pitää laittaa, riskillä vaan! No, ehkä ensi kerralla, jospa aloitan harrastuksen joskus Suomessa, jotta voin edes teoreettisesti pysyä kärryillä säännöistä. Vaikka onko niillä niin väliä, jos vaan omistaa tyylikkäät aurinkolasit, osaa tilata katu-uskottavasti juomia ja kykenee tilanteessa kuin tilanteessa pitämään pokerinaamansa? Niillähän se Bondikin aina pärjää!
Iltaan sisältyi kaksi salillista peliharrastajia, joista ainakin osa oli epäilemättä elämäntapapelureita: "Tämä on geek-taivas", kuten eräs meistä kommentoi nähdessämme larppaajia ja ties mitä tyyppejä, joita en osaa edes luokitella sen tarkemmin, koska en kovin tarkkaan tunne pelikulttuuria. Shakkeilijoita oli myös useamman pöydän verran. Me valitsimme helpohkoja pelejä, joiden pelaaminen onnistui kielisekasotkusta huolimatta. Kun kokoontuu Ranskassa joukkiolla, jossa yksi ei ymmärrä unkaria, toinen ei osaa ranskaa ja kolmas ei hallitse englantia, on kaaoksen ainekset huolellisesti kasassa. Mutta kielitaitoisina kansainvälisinä ihmisinä luovimme sujuvasti ja pelailu oli kaksin verroin hauskempaa! Erityisesti hilpeyttä herätti peli, jonka oleellisin osa tämän tarinan kannalta oli se, että siinä piti olla nopea ja nimetä korteissa olleita esineitä ja asioita. Sen pelaaminen oli erityisen hauskaa kielisekamelskalla, ja hilpeintä taisi olla minun hihkumani suomenkieliset sanat: "Puu! Huulet! Hämähäkinseitti! Tuo ihme örkki!" Välillä puhuin myös unkaria, josta olen oppinut jo vähintään alkeet, ainakin kissan, koiran, jään ja veden osasin sanoa. Muille opetin sanan omena. Peli oli tarkoitettu ehkä n. 5-vuotiaille, mutta me pelasimme ihan onnessamme monta kierrosta. "Vielä kerran, jooko!"
Iltaa jatkoimme Embuscaden parissa, ja oli hauskaa tutustua uusiin ihmisiin, joiden taustalta paljastui jälleen kerran ihmeellisiä juttuja. Kuulin, että yksi seurueemme jäsenistä on ammatiltaan pelle, ja kysyin aiheesta häneltä peli-illan jälkeen lisää. Paljastui, että hän ei suinkaan ollut mikään punanenäinen kermakakkuhermanni, vaan koulutuksen käynyt ilmapallotaidetta tuottava ammattitaiteilija. Hän oli tullut tänne töihin, ohjelmassa oli kuulemma mm. kaksimetrisen Hämähäkkimiehen luominen. Isoihin tuotoksiinsa hän arvioi menevän palloja yhteensä n. 100 euron edestä; se on aika monta palloa se. Huimaa. Dia nauroi päin naamaani, kun sanoin, etten tiennyt, että tuollaista ammattia voi olla olemassakaan. No, tiesin kyllä, että taikurit tekevät ilmapalloista puudeleita ja papukaijoja, mutta että joku tekee niitä ammatikseen ja tuolla mittakaavalla, wou! Viettämämme illan myötä maailmankuvani laajeni siis vähintään muutaman sadan ilmapallon tilavuuden verran, ja kytemään jäi ajatus, että jos pokeriammattilaisen urani ei sittenkään urkene, ehkä voisin kokeilla ilmapalloja... Miksi en aikaisemmin tullut ajatelleeksi?!
keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
Ranskalaista pedagogiikkaa hajanaisessa paketissa
Eilen opin filosofian kurssilla, mistä täkäläisessä opetuksessa on kyse. Opettaja tiivisti sen niin ytimekkäästi, että päätin oitis blogata siitä. Opettaja viittasi aiheeseen puhuessaan joidenkin kurssilaisten toistuvista poissaoloista ja tiivisti yliopiston olemuksen seuraavasti: "Tämä on ryhmätyötä, vaikka minä olenkin ainoa joka täällä puhuu taukoamatta." Tuo alun viittaus ryhmätyöhön jäi vähän hämäräksi, mutta loppu on silkkaa asiaa!
Sitä yliopistoelämä täällä hyvin pitkälti on tosiaan ollut. Kuten aiemmin on tullut ilmi, osa opettajista luennoi suoraan papereista sanelemalla ja osa luennoi omin sanoin puhelemalla. Samaa olen kuullut muista tiedekunnista, joten kirjallisuus ei tietojeni mukaan ole mitenkään oma pedagoginen saarekkeensa. Osa opettajista kirjoittaa muistiinpanoja taululle, mutta nämä ovat olleet harvassa. Kirjallisuuden opettajat enimmäkseen vain puhuvat ja opiskelijat kirjoittavat kaiken mitä pystyvät, usein tietokoneilla, jotta he voivat pysyä vauhdissa mukana. Lingvistiikan ja kieliopin kursseilla opettajat ovat myös hyödyntäneet liitutaulua, mistä kaltaiseni visuaalinen (ulkomaalainen) opiskelija voi olla hyvin kiitollinen. Muita havaintovälineitä en ole nähnyt käytetyn, ja Powerpointit ja muut sen kaltaiset ohjelmat ovat kokemukseni mukaan tuntematon käsite. Pääasiassa luokissa ei edes ole moisten ohjelmien käyttöä mahdollistavia välineitä.
Englannin kurssit voi kuitenkin mainita mukavana poikkeuksena. Opiskelemillani kolmella kurssilla opettaja on osannut valita oikein mielenkiintoisia materiaaleja. Juuri maanantaina ollut tenttimme käsitteli Oscar Pistoriuksen murhaepäilytapausta, ja kaltaiseni sala- ynnä muita poliiseja innokaasti harrastava Sherlockisti saattoi olla aika liekeissä. Kun kurssin aikana käsittelimme niin Lance Armstrongin kohua, Sean Pennin Into the Wild -elokuvaa ja amerikkalaisten teinien hidastunutta aikuiseksi kasvamista, koen yleissivistyneeni kurssilla roimasti. Sen lisäksi sain pitää talven ainoan suulisen esitelmäni, jossa puhuin Suomesta ja jonka pitäminen oli silkkaa fiilistelyä. Kerroin ranskalaisopiskelijoille parhaita paloja suomalaisista tavoistamme. Suomi on jäljiltäni heidän silmissään kesämökkeilyä ja ulkohuusseja, saunoja ja saunavastoja sekä hyytävää avantouintia jääreiässä. En tietenkään unohtanut armasta ruokakulttuuriamme, josta valitsin näin kesää odotellessa makkaroiden rillauksen. Eräs opiskelija esitti kysymyksenkin esitelmäni jälkeen ja tiedusteli, onko Suomessa talvella pimeää. Shokeeratakseni kerroin, että kyllä, koulussa tai töissä vilahtaa usein päivän ainoat valoisat tunnit, ja Lapissa se vasta synkkää onkin, kun aurinko ei nouse lainkaan. Hauskaa oli myös toisten opiskelijoiden esitysten seuraaminen, joiden myötä opin mm. kuinka tervehtiä The Queeniä oikein (älä ainakaan erehdy halaamaan, kuten Michelle Obama teki!), mitä on ammattipaini (käsikirjoitettua viihdettä, jossa piestään näyttävästi vastustajia) sekä ranskalaista näkökulmaa kohua herättäneestä Horsegatesta. Hyödyllisiä kursseja siis kaiken kaikkiaan ja on ollut palkitsevaa, ettei aina ole tarvinnut olla se ymmärtämätön vaihtari, joka on kehällä ja vastaa opettajan kysymykseen: "anteeksi, mutten ymmärrä kysymystä." (Näin kävi siis filosofian luennolla ja päätellen vastauksesta, joka oli neljä, opettaja kysyi, kuinka monta jalkaa on Eiffelin tornilla. Hankalaa, kun opettajat eivät pysy kontekstissaan! Mitä hittoa Eiffeli liittyy Descartesiin ja Platoniin, kysyn vaan??)
Niitä mainittuja ryhmätöitä ei ole myöskään näkynyt, ja mielestäni on ikävää, ettei opiskelijoille tarjota mahdollisuutta keskinäiseen työskentelyyn tai edes keskusteluun, kertaakaan luennoilla meitä ei ole laitettu esimerkiksi keskustelmaan keskenämme jostain käsiteltävästä aiheesta. Kommunikaatio tapahtuu käytännössä täysin opettajan kautta, silloin kun sitä on. Tämä taas johtaa siihen, että silloinkin kun opettaja kysyy opiskelijoiden näkökulmaa, kuten kritiikkikurssilla näytelmää ja elokuvia koskien, pakostakin vain muutama opiskelija pääsee ääneen. Omasta puolestani harmittelen vähän sitä, etten ole pystynyt harjoittamaan luennoilla kielitaitoa, sillä kontaktia opiskelijoihin ei ole voinutkaan oikein syntyä. Toisaalta olen saanut rauhassa suhrailla omien papereideni kanssa, mutta toisaalta se on tehnyt opiskelusta aika yksinäistä, yksipuolista ja kaiken lisäksi vieläpä usein tylsää. Vähintään tällainen opetustyyli vaatisi überkarismaattisia opettajia.
Ranskankursseilla meillä on onneksemme ollut tällainen opettaja, ja kun tunnit on pidetty modernissa kielirakennuksessa, käytössä on ollut uudempaa teknologiaa ja Routalempeä hämmästyttäneet muovitaulut, joihin kirjoitetaan tusseilla (liitu ei tartu niihin lainkaan). Kurssien parasta antia on ehdottomasti ollut opettajamme, joka viime tunnilla mm. imitoi albatrossin lentoa. Mikäli tätä tekstiä sattuu lukemaan joku, joka harkitsee Caeniin vaihtoon tulemista ja soutien linguistique -kurssien käymistä, jotka ovat siis maksullisia, voin kuitenkin suositella, että ilmoittautuu ensin kurssille vain yhdeksi lukukaudeksi ja myöhemmin miettii, haluaako jatkaa myös toisella lukukaudella. Opiskelijat on siis jaettu tasokokeen perusteella eri taitotasoryhmiin A, B ja C -tasoille ja opetuksen määrä ja sisältö vaihtelee tasosta riippuen. A-tasolla opetusta on tarjottu kolmesti viikossa, omalla B-tasollani kahdesti ja C:llä kerran. Kurssista saamani hyöty on kuitenkin jäänyt kevyeksi etenkin ottaen huomioon, että opetus on maksullista. Opiskelumme ei ole ollut kovin tavoitteellista, kotitehtäviä ei ole esimerkiksi ollut, ja kieliopista olemme opiskelleet vähän sitä sun tätä, nyt keväällä tosin vähän tavoitteellisemmin. Toisaalta tämä on joustavaa, sillä itsellänikin osa luennoista on mennyt päällekkäin toisten kurssien kanssa, jolloin olen joutunut olemaan poissa, mutta yhtä lailla kurssit ovat tukeneet omaa oppimistani aika vähän. Jos tietää esimerkiksi pystyvänsä opiskelemaan itsenäisesti ja motivaatiota riittää, uskon, että niin voi kehittyä paljon enemmän. Itse hain kursseilta opiskelun pakkoa, mutta ainakaan tämä opettaja ei ole vaatinut meiltä kovinkaan paljon. Toisaalta kurssi tarjoaa mahdollisuuksia ihmisten tapaamiseen ja kommunikointiin, mikä tietysti on mukavaa.
Lukukausi on tässä vaiheessa loppusuoralla, jäljellä on viimeisiä luentoja ja muutama tentti. Ja olen siitä aika helpottunut ja iloinen, koen nähneeni täkäläistä yliopistoelämää jo ihan tarpeeksi. Aika moni muuten tietää ulkomailla Suomen kehutusta koulujärjestelmästä. On siinäkin kehittämistä, mutta aika pitkällä sanoisin meidän silti olevan...
Ps. Tässä linkki Herätyskellomafian blogiin, jonka teksti liikautti jotain sisälläni. Se saattaa liittyä tai olla liittymättä tähän bloggaukseen.
Sitä yliopistoelämä täällä hyvin pitkälti on tosiaan ollut. Kuten aiemmin on tullut ilmi, osa opettajista luennoi suoraan papereista sanelemalla ja osa luennoi omin sanoin puhelemalla. Samaa olen kuullut muista tiedekunnista, joten kirjallisuus ei tietojeni mukaan ole mitenkään oma pedagoginen saarekkeensa. Osa opettajista kirjoittaa muistiinpanoja taululle, mutta nämä ovat olleet harvassa. Kirjallisuuden opettajat enimmäkseen vain puhuvat ja opiskelijat kirjoittavat kaiken mitä pystyvät, usein tietokoneilla, jotta he voivat pysyä vauhdissa mukana. Lingvistiikan ja kieliopin kursseilla opettajat ovat myös hyödyntäneet liitutaulua, mistä kaltaiseni visuaalinen (ulkomaalainen) opiskelija voi olla hyvin kiitollinen. Muita havaintovälineitä en ole nähnyt käytetyn, ja Powerpointit ja muut sen kaltaiset ohjelmat ovat kokemukseni mukaan tuntematon käsite. Pääasiassa luokissa ei edes ole moisten ohjelmien käyttöä mahdollistavia välineitä.
Englannin kurssit voi kuitenkin mainita mukavana poikkeuksena. Opiskelemillani kolmella kurssilla opettaja on osannut valita oikein mielenkiintoisia materiaaleja. Juuri maanantaina ollut tenttimme käsitteli Oscar Pistoriuksen murhaepäilytapausta, ja kaltaiseni sala- ynnä muita poliiseja innokaasti harrastava Sherlockisti saattoi olla aika liekeissä. Kun kurssin aikana käsittelimme niin Lance Armstrongin kohua, Sean Pennin Into the Wild -elokuvaa ja amerikkalaisten teinien hidastunutta aikuiseksi kasvamista, koen yleissivistyneeni kurssilla roimasti. Sen lisäksi sain pitää talven ainoan suulisen esitelmäni, jossa puhuin Suomesta ja jonka pitäminen oli silkkaa fiilistelyä. Kerroin ranskalaisopiskelijoille parhaita paloja suomalaisista tavoistamme. Suomi on jäljiltäni heidän silmissään kesämökkeilyä ja ulkohuusseja, saunoja ja saunavastoja sekä hyytävää avantouintia jääreiässä. En tietenkään unohtanut armasta ruokakulttuuriamme, josta valitsin näin kesää odotellessa makkaroiden rillauksen. Eräs opiskelija esitti kysymyksenkin esitelmäni jälkeen ja tiedusteli, onko Suomessa talvella pimeää. Shokeeratakseni kerroin, että kyllä, koulussa tai töissä vilahtaa usein päivän ainoat valoisat tunnit, ja Lapissa se vasta synkkää onkin, kun aurinko ei nouse lainkaan. Hauskaa oli myös toisten opiskelijoiden esitysten seuraaminen, joiden myötä opin mm. kuinka tervehtiä The Queeniä oikein (älä ainakaan erehdy halaamaan, kuten Michelle Obama teki!), mitä on ammattipaini (käsikirjoitettua viihdettä, jossa piestään näyttävästi vastustajia) sekä ranskalaista näkökulmaa kohua herättäneestä Horsegatesta. Hyödyllisiä kursseja siis kaiken kaikkiaan ja on ollut palkitsevaa, ettei aina ole tarvinnut olla se ymmärtämätön vaihtari, joka on kehällä ja vastaa opettajan kysymykseen: "anteeksi, mutten ymmärrä kysymystä." (Näin kävi siis filosofian luennolla ja päätellen vastauksesta, joka oli neljä, opettaja kysyi, kuinka monta jalkaa on Eiffelin tornilla. Hankalaa, kun opettajat eivät pysy kontekstissaan! Mitä hittoa Eiffeli liittyy Descartesiin ja Platoniin, kysyn vaan??)
Niitä mainittuja ryhmätöitä ei ole myöskään näkynyt, ja mielestäni on ikävää, ettei opiskelijoille tarjota mahdollisuutta keskinäiseen työskentelyyn tai edes keskusteluun, kertaakaan luennoilla meitä ei ole laitettu esimerkiksi keskustelmaan keskenämme jostain käsiteltävästä aiheesta. Kommunikaatio tapahtuu käytännössä täysin opettajan kautta, silloin kun sitä on. Tämä taas johtaa siihen, että silloinkin kun opettaja kysyy opiskelijoiden näkökulmaa, kuten kritiikkikurssilla näytelmää ja elokuvia koskien, pakostakin vain muutama opiskelija pääsee ääneen. Omasta puolestani harmittelen vähän sitä, etten ole pystynyt harjoittamaan luennoilla kielitaitoa, sillä kontaktia opiskelijoihin ei ole voinutkaan oikein syntyä. Toisaalta olen saanut rauhassa suhrailla omien papereideni kanssa, mutta toisaalta se on tehnyt opiskelusta aika yksinäistä, yksipuolista ja kaiken lisäksi vieläpä usein tylsää. Vähintään tällainen opetustyyli vaatisi überkarismaattisia opettajia.
Ranskankursseilla meillä on onneksemme ollut tällainen opettaja, ja kun tunnit on pidetty modernissa kielirakennuksessa, käytössä on ollut uudempaa teknologiaa ja Routalempeä hämmästyttäneet muovitaulut, joihin kirjoitetaan tusseilla (liitu ei tartu niihin lainkaan). Kurssien parasta antia on ehdottomasti ollut opettajamme, joka viime tunnilla mm. imitoi albatrossin lentoa. Mikäli tätä tekstiä sattuu lukemaan joku, joka harkitsee Caeniin vaihtoon tulemista ja soutien linguistique -kurssien käymistä, jotka ovat siis maksullisia, voin kuitenkin suositella, että ilmoittautuu ensin kurssille vain yhdeksi lukukaudeksi ja myöhemmin miettii, haluaako jatkaa myös toisella lukukaudella. Opiskelijat on siis jaettu tasokokeen perusteella eri taitotasoryhmiin A, B ja C -tasoille ja opetuksen määrä ja sisältö vaihtelee tasosta riippuen. A-tasolla opetusta on tarjottu kolmesti viikossa, omalla B-tasollani kahdesti ja C:llä kerran. Kurssista saamani hyöty on kuitenkin jäänyt kevyeksi etenkin ottaen huomioon, että opetus on maksullista. Opiskelumme ei ole ollut kovin tavoitteellista, kotitehtäviä ei ole esimerkiksi ollut, ja kieliopista olemme opiskelleet vähän sitä sun tätä, nyt keväällä tosin vähän tavoitteellisemmin. Toisaalta tämä on joustavaa, sillä itsellänikin osa luennoista on mennyt päällekkäin toisten kurssien kanssa, jolloin olen joutunut olemaan poissa, mutta yhtä lailla kurssit ovat tukeneet omaa oppimistani aika vähän. Jos tietää esimerkiksi pystyvänsä opiskelemaan itsenäisesti ja motivaatiota riittää, uskon, että niin voi kehittyä paljon enemmän. Itse hain kursseilta opiskelun pakkoa, mutta ainakaan tämä opettaja ei ole vaatinut meiltä kovinkaan paljon. Toisaalta kurssi tarjoaa mahdollisuuksia ihmisten tapaamiseen ja kommunikointiin, mikä tietysti on mukavaa.
Lukukausi on tässä vaiheessa loppusuoralla, jäljellä on viimeisiä luentoja ja muutama tentti. Ja olen siitä aika helpottunut ja iloinen, koen nähneeni täkäläistä yliopistoelämää jo ihan tarpeeksi. Aika moni muuten tietää ulkomailla Suomen kehutusta koulujärjestelmästä. On siinäkin kehittämistä, mutta aika pitkällä sanoisin meidän silti olevan...
Ps. Tässä linkki Herätyskellomafian blogiin, jonka teksti liikautti jotain sisälläni. Se saattaa liittyä tai olla liittymättä tähän bloggaukseen.
maanantai 8. huhtikuuta 2013
"Täällä on kaikkea!"
Iinatsu halusi kipaista käymään Bayeux'ssa, ja kun hän pyysi minua ja Staratsua matkatovereiksi, olimme tietenkin messissä, ovathan Guccin kenkämme sulaa laavaa ja on parempi pysyä liikkeessä, jotteivät kengät sula kiinni katuun. Käväisimme kaupungissa jo syyspuolella ekskulla (kuten muistamme kirjeestämme), mutta koska visiitti jäi tuolloin pikaiseksi, lähdimme mielellämme ihan omalla ajalla tutustumaan lisää kyseiseen 2000 vuotta vanhaan kaupunkiin. "Mieti kuin vanha tää on! Mitä Suomessa oli siihen aikaan?" "Kova meno!"
Hyppäsimme aamupäivällä junaan ja lähdimme kruisailemaan kohti määränpäätämme. Tässä Staratsun malliesimerkki junassa rentoutumisesta ja meditatiiviseen tilaan vaipumisesta.
Matkamme kului mukavasti, kun listasimme lempisuklaitamme. Olemme molemmat Fazerin suklaiden perään (kuka ei olisi?) ja pieni kaiho iski Suomen kauppojen karkkihyllyjä ajatellessa. Ne ihanat hyllymetrit täynnä kaikenkirjavia namusia, njam! Päädyin valitsemaan top 5 -suklaisiini Fazerin tumman mantelipäärynän, perinteisen maitosuklaan, Maraboun minttukrokantin, pipari-hedelmä-pähkinä-jouluöverisuklaan sekä karkkihyllyn puolelta löytyvän TV Choco Mix -pussin. Tästä listasta haaveillen matka taittui nopeasti ja pian, tarkemmin sanoen vartin päästä, olimme jo perillä.
Jo Muumit tiesivät, että matkustelu on kivempaa ilman karttoja, joten mekin lähdimme liikkeelle ilman ennakkosuunnitelmia ja ohjekirjasia. "Tuolla taitaa olla se iso kirkko, jos lähdetään sinne päin?" Matkalla keskustaan pysähdyimme ihailemaan maalaisromanttisia jokimaisemia, Staratsu haaveili Tarzan-leikeistä, kuinka sopivasti joen yläpuolella olevaan oksaan olisikaan saanut liaanin...
Pikkukaupungistakin löytyy paljon näkemistä kun kurkkii sivukaduille ja hakee kontaktia paikallisiin. Eräältä tällaiselta kujaselta löysimme vanhan elokuvateatterin, joka näytti pahasti suljetulta, mutta sitä hauskemmalta. Oli helppo kuvitella vanhan ajan bayeux'laisten elokuvatähtien saapuvan kaasulyhtyjen valossa puljun ovelle ensi-iltaan, ja filminpyörittäjälle oli varattu oma ovi tikapuineen. Stara tietenkin esitteli show off -tyyliin kiipeilytaitojaan.
Iinatsu halusi kuvata teatteria vastapäätä ollutta vaaleansinistä ovea, ja ovella häärinyt herrasmiesliigalainen kutsui meidät samaan syssyyn vilkaisemaan sisäpihaansa ja ottamaan kuvia kirkkomaisemista, jotka avautuivat hänen takapihaltaan. "Tulkaa tänne, tästä saatte parhaat kuvat!" Kiittelimme miekkosta ja kehuimme vuolaasti hänen sympaattista takapihan puutarhaansa, jossa ruoho vihersi ja krookukset ja narsissit kasvoivat. Kurkistelu siis kannattaa! Kunhan pitää säällisen turvavälin: myöhemmin iltapäivästä Iinatsu halusi kyylätä erästä autiotaloa ja kokeili sen oveakin. Sisällä asustellut lintu hätkähti äkillistä murtoyritystämme ja kuului lentelevän säikähtäneenä huoneissa. Iinatsu halusi silti uhmata vaaraa ja kuikuili ikkunasta sisään: "Nyt jos se lintu lentää mun naamalle ni mä en toivu siitä ikinä."
Kuikuilimme kirkossa ja vaikka olin jo käynyt siellä aiemmin, se on niin pramea ja koristeellinen, että sieltä löytyy aina uutta löydettävää. Kuten Jumalan karitsa, joka oli mitä ilmeisimmin litsaantunut kantamiensa syntien alla. Voi lammasta. Tai sitten siinä oli ripaus liito-oravan geeniperimää, mikä selittäisi massiivisen hännän. Homma jäi kuitenkin levälleen kuin otuksen koivet, sillä papanoita emme löytäneet.
Kirkon jälkeen jatkoimme käpsimistä idyllisessä maalaismaisemassa. Bayeux on pieni, mutta tosiaankin sympaattinen paikka ja siellä vallitsi oikein levollinen ja inspiroiva tunnelma. Kuljimme keskustan kaduilla ja pysähtelimme kuolaamaan suklaapuotien ikkunoita: "Iina, täällä on kaikkea!" allekirjoittanut hihkaisi surumielisellä äänellä. No, on Caenissakin jotain sukkelikauppoja, mutta näin pittoreskia siitä ei saa, ei sitten millään. Sääkin suosi meitä, onneksemme olimme valinneet matkustuspäiväksi lauantain, jolloin perjantain hyiset ja tuuliset sateet olivat muisto vain ja saimme aistia paikan ilmapiiriä kuivin jaloin. Evästaukoa pidimme joen varressa ja otimme mallikansioomme ranskalaisromanttisia kuvia. Niistä tyylinäytteitä ohessa.
"Menisitkö uimaan tuonne?"
Staratsun veri veti veijarin puuhun, josta se kuikuili alailmoihin silmät kiiltäen. Herkkä hetki muistutti sitä sen alkukantaisista esi-isistä, jotka elivät pysyvästi oksistoissa. Kuinka alas Staratsu onkaan sieltä vajonnut.
Ravitsemuksen suhteen olemme onneksi kaikkiruokaisia ja se osoittautui hyödylliseksi ominaisuudeksi. Ranskalaisilla kun on tapana sulkea kaikenmaailman ravintolansa iltapäivällä, osa paikoista ilmoitti olleensa kiinni jo puolestapäivästä lähtien ja eräs paikka, jonka ovella jo ehdimme pyörähtää ilmoitti olevansa juuri menossa kiinni. Päätimme sitten mennä letturavintolaan, siitäkin huolimatta, että ovelta tulvahti vastaan tuima pesuaineen haju. "Onneksi nenä tottuu tällaiseen nopeasti." Ja niin tottuikin, viiden minuutin päästä saatoimme jo hengittää sisäilmaa iloisina. Totesimme olevamme niin nälkäisiä, että olisimme voineet syödä paljon ruokaa ja mietimme, mikä listan annoksista olisi tarpeeksi iso. Päädyimme galetteihin, suolaisiin lettuihin, ja valintamme osoittautuivat oivallisiksi. Aterian jälkeen olimme tyytyväisiä pieniä eläimiä.
Vaikka ilman karttaa matkustaminen on hauskempaa, käväisimme kuitenkin turisti-infossa ja pyysimme sellaisen mukaamme. Ja siitä bongasimme brittiläisen hautausmaan sijainnin, joka piti tietysti myös katsastaa. Hautoja oli vajaa 5000 ja tunnelmassa oli paljon samaa kuin Omaha Beachilla. Keskustelimme syvällisiä sotahistoriasta ja Staratsu kunnioitti paikkaa hiljentymällä.
Viisikkomainen päivä piti tietysti huipentaa jälkkärikahveilla, jotka päädyimme juomaan suklaalla kuorrutetussa kahvilassa, jossa oli suklaata siellä ja suklaata täällä ja joko sanoin, siellä myytiin paljon kaikkea suklaista munista jäniksiin ja konvehdeista leivoksiin. Maistelimme tietenkin heidän luomuksiaan, jumalaisia taivaan lahjoja maan päällä. Ja kahvi tarjoiltiin tyylikkäistä kannuista vaahtoisen maidon kera, nam!
Pieni makeannälkä silti jäi, jonka tyydyttämisestä haaveilimme luomalla katseita viereisellä hyllyllä istuneeseen suklaajänikseen, jonka kroppa uhkaavasti halkeili ja näytti siltä, että se saattaisi sortua hetkenä minä hyvänsä. "Aattele, jos se nyt hajoais ja tippuis meidän päälle. Niiden olis ihan pakko antaa se meille." "Voiskohan tätä hyllyä vähän huojuttaa..." Kanit ynnä muut karkkikauppojen suklaa-Sylvesterit jäivät kuitenkin valitettavasti ostamatta. Entä se ihana vaahtokarkkipedille aseteltu karkkikala, joka maksoi 35 euroa! "Mieti, kuinka ihana tota ois syödä jossain lastenkutsuilla!" "Joo, mä aloittaisin noista vaaleensinisistä valaista." "Mut mieti kuin kallis, tollasen vois ihan hyvin tehdä itekin!" Ai miten niin on ikävä Suomen överikarkkivalikoimia?
Mahtava päivä alkoi tässä vaiheessa kääntyä illaksi ja maleksimme ilta-auringosta nauttien kohti rautatieasemaa. Siellä odottelimme hetkisen junaamme ja löysimme merkin. Emme tiedä mitä se merkitsi, mutta jotakin kyllä. Voittaja-asennetta, ehkäpä? Jippikayjei hei hei! Tässä teille voittajaa!
Kuvasta ei näy, mutta jäbällä ei ollut alavartaloa ollenkaan. Sellaisen kanssa eläminen kysyy tosiaan kyllä voittajan asennetta. Mutta eikös se niin ole, että jos joku ruumiinosa puuttuu, se kompensoituu muilla kyvyillä? Tämäkin miekkonen pärjää loistavasti liikennepoliisina. Kaikki on mahdollista kaikille, eiks jee! Eiku graindaamaan vaan!
Hyppäsimme aamupäivällä junaan ja lähdimme kruisailemaan kohti määränpäätämme. Tässä Staratsun malliesimerkki junassa rentoutumisesta ja meditatiiviseen tilaan vaipumisesta.
Matkamme kului mukavasti, kun listasimme lempisuklaitamme. Olemme molemmat Fazerin suklaiden perään (kuka ei olisi?) ja pieni kaiho iski Suomen kauppojen karkkihyllyjä ajatellessa. Ne ihanat hyllymetrit täynnä kaikenkirjavia namusia, njam! Päädyin valitsemaan top 5 -suklaisiini Fazerin tumman mantelipäärynän, perinteisen maitosuklaan, Maraboun minttukrokantin, pipari-hedelmä-pähkinä-jouluöverisuklaan sekä karkkihyllyn puolelta löytyvän TV Choco Mix -pussin. Tästä listasta haaveillen matka taittui nopeasti ja pian, tarkemmin sanoen vartin päästä, olimme jo perillä.
Jo Muumit tiesivät, että matkustelu on kivempaa ilman karttoja, joten mekin lähdimme liikkeelle ilman ennakkosuunnitelmia ja ohjekirjasia. "Tuolla taitaa olla se iso kirkko, jos lähdetään sinne päin?" Matkalla keskustaan pysähdyimme ihailemaan maalaisromanttisia jokimaisemia, Staratsu haaveili Tarzan-leikeistä, kuinka sopivasti joen yläpuolella olevaan oksaan olisikaan saanut liaanin...
Pikkukaupungistakin löytyy paljon näkemistä kun kurkkii sivukaduille ja hakee kontaktia paikallisiin. Eräältä tällaiselta kujaselta löysimme vanhan elokuvateatterin, joka näytti pahasti suljetulta, mutta sitä hauskemmalta. Oli helppo kuvitella vanhan ajan bayeux'laisten elokuvatähtien saapuvan kaasulyhtyjen valossa puljun ovelle ensi-iltaan, ja filminpyörittäjälle oli varattu oma ovi tikapuineen. Stara tietenkin esitteli show off -tyyliin kiipeilytaitojaan.
Iinatsu halusi kuvata teatteria vastapäätä ollutta vaaleansinistä ovea, ja ovella häärinyt herrasmiesliigalainen kutsui meidät samaan syssyyn vilkaisemaan sisäpihaansa ja ottamaan kuvia kirkkomaisemista, jotka avautuivat hänen takapihaltaan. "Tulkaa tänne, tästä saatte parhaat kuvat!" Kiittelimme miekkosta ja kehuimme vuolaasti hänen sympaattista takapihan puutarhaansa, jossa ruoho vihersi ja krookukset ja narsissit kasvoivat. Kurkistelu siis kannattaa! Kunhan pitää säällisen turvavälin: myöhemmin iltapäivästä Iinatsu halusi kyylätä erästä autiotaloa ja kokeili sen oveakin. Sisällä asustellut lintu hätkähti äkillistä murtoyritystämme ja kuului lentelevän säikähtäneenä huoneissa. Iinatsu halusi silti uhmata vaaraa ja kuikuili ikkunasta sisään: "Nyt jos se lintu lentää mun naamalle ni mä en toivu siitä ikinä."
Kuikuilimme kirkossa ja vaikka olin jo käynyt siellä aiemmin, se on niin pramea ja koristeellinen, että sieltä löytyy aina uutta löydettävää. Kuten Jumalan karitsa, joka oli mitä ilmeisimmin litsaantunut kantamiensa syntien alla. Voi lammasta. Tai sitten siinä oli ripaus liito-oravan geeniperimää, mikä selittäisi massiivisen hännän. Homma jäi kuitenkin levälleen kuin otuksen koivet, sillä papanoita emme löytäneet.
Kirkon jälkeen jatkoimme käpsimistä idyllisessä maalaismaisemassa. Bayeux on pieni, mutta tosiaankin sympaattinen paikka ja siellä vallitsi oikein levollinen ja inspiroiva tunnelma. Kuljimme keskustan kaduilla ja pysähtelimme kuolaamaan suklaapuotien ikkunoita: "Iina, täällä on kaikkea!" allekirjoittanut hihkaisi surumielisellä äänellä. No, on Caenissakin jotain sukkelikauppoja, mutta näin pittoreskia siitä ei saa, ei sitten millään. Sääkin suosi meitä, onneksemme olimme valinneet matkustuspäiväksi lauantain, jolloin perjantain hyiset ja tuuliset sateet olivat muisto vain ja saimme aistia paikan ilmapiiriä kuivin jaloin. Evästaukoa pidimme joen varressa ja otimme mallikansioomme ranskalaisromanttisia kuvia. Niistä tyylinäytteitä ohessa.
"Menisitkö uimaan tuonne?"
Staratsun veri veti veijarin puuhun, josta se kuikuili alailmoihin silmät kiiltäen. Herkkä hetki muistutti sitä sen alkukantaisista esi-isistä, jotka elivät pysyvästi oksistoissa. Kuinka alas Staratsu onkaan sieltä vajonnut.
Ravitsemuksen suhteen olemme onneksi kaikkiruokaisia ja se osoittautui hyödylliseksi ominaisuudeksi. Ranskalaisilla kun on tapana sulkea kaikenmaailman ravintolansa iltapäivällä, osa paikoista ilmoitti olleensa kiinni jo puolestapäivästä lähtien ja eräs paikka, jonka ovella jo ehdimme pyörähtää ilmoitti olevansa juuri menossa kiinni. Päätimme sitten mennä letturavintolaan, siitäkin huolimatta, että ovelta tulvahti vastaan tuima pesuaineen haju. "Onneksi nenä tottuu tällaiseen nopeasti." Ja niin tottuikin, viiden minuutin päästä saatoimme jo hengittää sisäilmaa iloisina. Totesimme olevamme niin nälkäisiä, että olisimme voineet syödä paljon ruokaa ja mietimme, mikä listan annoksista olisi tarpeeksi iso. Päädyimme galetteihin, suolaisiin lettuihin, ja valintamme osoittautuivat oivallisiksi. Aterian jälkeen olimme tyytyväisiä pieniä eläimiä.
Vaikka ilman karttaa matkustaminen on hauskempaa, käväisimme kuitenkin turisti-infossa ja pyysimme sellaisen mukaamme. Ja siitä bongasimme brittiläisen hautausmaan sijainnin, joka piti tietysti myös katsastaa. Hautoja oli vajaa 5000 ja tunnelmassa oli paljon samaa kuin Omaha Beachilla. Keskustelimme syvällisiä sotahistoriasta ja Staratsu kunnioitti paikkaa hiljentymällä.
Viisikkomainen päivä piti tietysti huipentaa jälkkärikahveilla, jotka päädyimme juomaan suklaalla kuorrutetussa kahvilassa, jossa oli suklaata siellä ja suklaata täällä ja joko sanoin, siellä myytiin paljon kaikkea suklaista munista jäniksiin ja konvehdeista leivoksiin. Maistelimme tietenkin heidän luomuksiaan, jumalaisia taivaan lahjoja maan päällä. Ja kahvi tarjoiltiin tyylikkäistä kannuista vaahtoisen maidon kera, nam!
Pieni makeannälkä silti jäi, jonka tyydyttämisestä haaveilimme luomalla katseita viereisellä hyllyllä istuneeseen suklaajänikseen, jonka kroppa uhkaavasti halkeili ja näytti siltä, että se saattaisi sortua hetkenä minä hyvänsä. "Aattele, jos se nyt hajoais ja tippuis meidän päälle. Niiden olis ihan pakko antaa se meille." "Voiskohan tätä hyllyä vähän huojuttaa..." Kanit ynnä muut karkkikauppojen suklaa-Sylvesterit jäivät kuitenkin valitettavasti ostamatta. Entä se ihana vaahtokarkkipedille aseteltu karkkikala, joka maksoi 35 euroa! "Mieti, kuinka ihana tota ois syödä jossain lastenkutsuilla!" "Joo, mä aloittaisin noista vaaleensinisistä valaista." "Mut mieti kuin kallis, tollasen vois ihan hyvin tehdä itekin!" Ai miten niin on ikävä Suomen överikarkkivalikoimia?
Mahtava päivä alkoi tässä vaiheessa kääntyä illaksi ja maleksimme ilta-auringosta nauttien kohti rautatieasemaa. Siellä odottelimme hetkisen junaamme ja löysimme merkin. Emme tiedä mitä se merkitsi, mutta jotakin kyllä. Voittaja-asennetta, ehkäpä? Jippikayjei hei hei! Tässä teille voittajaa!
Kuvasta ei näy, mutta jäbällä ei ollut alavartaloa ollenkaan. Sellaisen kanssa eläminen kysyy tosiaan kyllä voittajan asennetta. Mutta eikös se niin ole, että jos joku ruumiinosa puuttuu, se kompensoituu muilla kyvyillä? Tämäkin miekkonen pärjää loistavasti liikennepoliisina. Kaikki on mahdollista kaikille, eiks jee! Eiku graindaamaan vaan!
perjantai 5. huhtikuuta 2013
Paukkuu ku sotafilmis!
Caenin hämyisin kuja näyttää tältä:
Tai sitten kyseessä onkin eräs paikallisista nähtävyyksistä! Maaliskuun alkupuolella suomalaiskaverini lennähtivät viettämään talvilomaa vähän eteläisemmissä maisemissa. Must see -kohteisiin kuului tietenkin Mémorial de Caen, massiivinen maailmansotamuseo, jossa minäkään en ollut aiemmin vielä vieraillut, mutta pakkohan sinne oli mennä, muuten historiallinen sivistykseni olisi jäänyt pahasti vajavaiseksi. Jos veri vetää, ni veri vetää, ja mehän olemme Staratsun kanssa suoranaisia sotahistorian harrastajia, kuten syksyltä jo tiedämme!
Eräänä iltapäivänä siis loikkasimme keskustassa kulkupeliimme ja ajelimme museolle. Tässä kuva pehmeästä laskeutumisestamme, jonka myötä laskimme estotkin alas kuin olisimme ulkomailla, sillä mehän olemme:
Olin kuullut ennalta, että kysessä on laajahko näyttely, jonka läpikäymiseen menee aikaa, ja suositukset näyttivät n. 3-4 tunnin varaamista kierrokseen. Joten jos aioit tulla vaan tissuttelemaan, voit saman tien jäädä himaan hissuttelemaan, tämä museo kysyy sitkeyttä! Onneksi meillä on sitä. Ostimme aulasta liput ja aloitimme kierroksen. Ja voisi sanoa, että sit kun lähtee hyvällä ryhmällä vetään niin eihän siitä meinaa tulla loppua millään: tuntikausia me tinttasimme, kurlasimme ja läträsimme. Väitän, että mitä toisesta maailmansodasta ei mainita Mémorialissa, sitä ei tarvitse tietää. Mukaan mahtui Euroopan poliittisen ja taloudellisen tilanteen kehityksen kuvaamista ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien, erilaisia sotilaiden varusteita ja sotastrategioiden esittelyä, lyhytfilmejä, aikalaisten haastatteluja sekä tietysti, ettei hyvä nousu hyytyisi, kaikenlaista keskitysleiritietoutta. Siinä vaiheessa selitykset alkoivat hieman ontumaan, kun tuijotin pitkän aikaa autenttisia SS-sotilaan kamerasta löytyneitä kuvia hirttäjäisistä. Voin sanoa, että Mémorial on kyllä vaikuttavin sotamuseo, jossa olen käynyt. Tosin en ole tainnut käydä monessa, mutta se ei vähennä sen arvoa. Ruuti on kuivaa, näin se on.
Kierroksen päätteeksi totesimme, että miksi hidastaa, eihän tässä ole hyydytty ennenkään! Siispä menimme katsomaan parikymmentä minuuttia kestäneen elokuvan D-Daystä. Keventääksemme sen jälkeen mieltämme kiersimme vielä sarjakuvanäyttelyssä, johon oli kottu kantaaottavia sarjakuvia ja pilapiirroksia. Tämä rentoutti fiiliksiä!
Sen jälkeen saatoimme jo hymyilläkin rautaesiripun edessä:
Neljän tunnin museomaratonin jälkeen jäljellä olisi vielä ollut ainakin kylmästä sodasta kertonut näyttely, mutta se sai suosiolla jo jäädä. Turnauskestävyys päättyi siihen, ja olimme puolikuolleita ja nälkäisiä, loput duunit oli pakko lyödä laimin. Niinpä hyppäsimme kaaraamme ja huristelimme pihalle.
Ulkona Staratsu bongasi vielä yhden nähtävyyden ja jännityksen ystävänä halusi tietenkin kurkistaa sitä, tai sinne. Tässä Staratsu pelaa venäläistä rulettia ja vetää shottia päähän kuin Kurt Cobain konsanaan.
Kaikeksi onneksi se ei koitunut kenenkään kohtaloksi ja pääsimme jatkamaan turvallisesti matkaa. Aina siihen asti, kunnes hieno kiesimme levisi keskelle tietä ja jouduimme matkustamaan loppumatkan banaalisti paikallisbussilla. Mutta me teimme sen ja tätä nykyä kutsumme itseämme käveleviksi tietosanakirjoiksi! Kysy meiltä, jos haluat tietää mitä tahansa toisesta maailmansodasta, Normandian maihinnousun vaiheista tai James Bondin sielunelämästä. Mitä me emme tiedä, sitä ei tarvitse tietää.
Illalla reflektoimme kokemuksiamme läträämällä Embuscaden kanssa. Se on viisasten juomaa, muttei tee onneksi pahaa tyhmällekään. Raskas huvi kun vaatii lisää raskaita huveja, olemme syntyneet rellestämään! Museouraammekin aiomme luonnollisesti jatkaa, tosin emme oikein tiedä, mihin suuntaisimme seuraavaksi. Olisikohan kesällä Suomessa jotain kivoja ja kevyitä näyttelyitä? Vaikka Aku Ankasta tai Bondista? Ai mutta ne 50-vuotisjuhlat taisivatkin jo mennä. Kuuskymppisiä odotellessa...
Jos teksti sykähdytti ja haluat fiilistellä kanssamme, mene ihmeessä Youtubeen ja katso tämä video! Perjantain, viikonlopun tai ihan minkä tahansa päivän kunniaksi. Minä taidan keittää mukiini märkää kahvia.
Tai sitten kyseessä onkin eräs paikallisista nähtävyyksistä! Maaliskuun alkupuolella suomalaiskaverini lennähtivät viettämään talvilomaa vähän eteläisemmissä maisemissa. Must see -kohteisiin kuului tietenkin Mémorial de Caen, massiivinen maailmansotamuseo, jossa minäkään en ollut aiemmin vielä vieraillut, mutta pakkohan sinne oli mennä, muuten historiallinen sivistykseni olisi jäänyt pahasti vajavaiseksi. Jos veri vetää, ni veri vetää, ja mehän olemme Staratsun kanssa suoranaisia sotahistorian harrastajia, kuten syksyltä jo tiedämme!
Eräänä iltapäivänä siis loikkasimme keskustassa kulkupeliimme ja ajelimme museolle. Tässä kuva pehmeästä laskeutumisestamme, jonka myötä laskimme estotkin alas kuin olisimme ulkomailla, sillä mehän olemme:
Olin kuullut ennalta, että kysessä on laajahko näyttely, jonka läpikäymiseen menee aikaa, ja suositukset näyttivät n. 3-4 tunnin varaamista kierrokseen. Joten jos aioit tulla vaan tissuttelemaan, voit saman tien jäädä himaan hissuttelemaan, tämä museo kysyy sitkeyttä! Onneksi meillä on sitä. Ostimme aulasta liput ja aloitimme kierroksen. Ja voisi sanoa, että sit kun lähtee hyvällä ryhmällä vetään niin eihän siitä meinaa tulla loppua millään: tuntikausia me tinttasimme, kurlasimme ja läträsimme. Väitän, että mitä toisesta maailmansodasta ei mainita Mémorialissa, sitä ei tarvitse tietää. Mukaan mahtui Euroopan poliittisen ja taloudellisen tilanteen kehityksen kuvaamista ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien, erilaisia sotilaiden varusteita ja sotastrategioiden esittelyä, lyhytfilmejä, aikalaisten haastatteluja sekä tietysti, ettei hyvä nousu hyytyisi, kaikenlaista keskitysleiritietoutta. Siinä vaiheessa selitykset alkoivat hieman ontumaan, kun tuijotin pitkän aikaa autenttisia SS-sotilaan kamerasta löytyneitä kuvia hirttäjäisistä. Voin sanoa, että Mémorial on kyllä vaikuttavin sotamuseo, jossa olen käynyt. Tosin en ole tainnut käydä monessa, mutta se ei vähennä sen arvoa. Ruuti on kuivaa, näin se on.
Kierroksen päätteeksi totesimme, että miksi hidastaa, eihän tässä ole hyydytty ennenkään! Siispä menimme katsomaan parikymmentä minuuttia kestäneen elokuvan D-Daystä. Keventääksemme sen jälkeen mieltämme kiersimme vielä sarjakuvanäyttelyssä, johon oli kottu kantaaottavia sarjakuvia ja pilapiirroksia. Tämä rentoutti fiiliksiä!
Sen jälkeen saatoimme jo hymyilläkin rautaesiripun edessä:
Neljän tunnin museomaratonin jälkeen jäljellä olisi vielä ollut ainakin kylmästä sodasta kertonut näyttely, mutta se sai suosiolla jo jäädä. Turnauskestävyys päättyi siihen, ja olimme puolikuolleita ja nälkäisiä, loput duunit oli pakko lyödä laimin. Niinpä hyppäsimme kaaraamme ja huristelimme pihalle.
Ulkona Staratsu bongasi vielä yhden nähtävyyden ja jännityksen ystävänä halusi tietenkin kurkistaa sitä, tai sinne. Tässä Staratsu pelaa venäläistä rulettia ja vetää shottia päähän kuin Kurt Cobain konsanaan.
Kaikeksi onneksi se ei koitunut kenenkään kohtaloksi ja pääsimme jatkamaan turvallisesti matkaa. Aina siihen asti, kunnes hieno kiesimme levisi keskelle tietä ja jouduimme matkustamaan loppumatkan banaalisti paikallisbussilla. Mutta me teimme sen ja tätä nykyä kutsumme itseämme käveleviksi tietosanakirjoiksi! Kysy meiltä, jos haluat tietää mitä tahansa toisesta maailmansodasta, Normandian maihinnousun vaiheista tai James Bondin sielunelämästä. Mitä me emme tiedä, sitä ei tarvitse tietää.
Illalla reflektoimme kokemuksiamme läträämällä Embuscaden kanssa. Se on viisasten juomaa, muttei tee onneksi pahaa tyhmällekään. Raskas huvi kun vaatii lisää raskaita huveja, olemme syntyneet rellestämään! Museouraammekin aiomme luonnollisesti jatkaa, tosin emme oikein tiedä, mihin suuntaisimme seuraavaksi. Olisikohan kesällä Suomessa jotain kivoja ja kevyitä näyttelyitä? Vaikka Aku Ankasta tai Bondista? Ai mutta ne 50-vuotisjuhlat taisivatkin jo mennä. Kuuskymppisiä odotellessa...
Jos teksti sykähdytti ja haluat fiilistellä kanssamme, mene ihmeessä Youtubeen ja katso tämä video! Perjantain, viikonlopun tai ihan minkä tahansa päivän kunniaksi. Minä taidan keittää mukiini märkää kahvia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)